Omaishoitajan työ sitoo vuorokauden ympäri

Puolisonsa omaishoitaja Liisa, 82: ”Omaa aikaani on se, kun käyn päivittäin rollaattorilla kaupassa”

Mitä parisuhteelle tapahtuu, kun toisesta tulee puolison omaishoitaja? Liisa Toivonen haluaa kysyä kaikesta miehensä mielipidettä, vaikka Reijon mielestä Liisa on nyt se, joka saa päättää.

Se etenee usein pikkuhiljaa. Kun puolisoista toinen ei enää pärjää itsekseen, parempikuntoinen auttaa. Tietysti, niinhän sitä rakkaalleen tekee. Lukee ääneen, jos toinen ei näe, muistuttaa kun toinen ei muista. Auttaa paidan päälle.

Vähitellen siirrytään ehkä tilanteeseen, jossa toinen hoitaa toista kaiken aikaa. Silloin puhutaan omaishoitajista. Heitä on Suomessa kaikkiaan 350 000. Läheskään kaikki eivät ole tehneet virallista omaishoitosopimusta, ja tilanteet ovat erilaisia: yksi hoitaa vanhaa äitiä etäältä, toinen sairasta lasta tai puolisoa kotona kellon ympäri.

Kun väki ikääntyy, toinen toistaan hoitavia vanhuksia on yhä enemmän. On hienoa, että näin moni voi viettää enemmän vuosia kotona.

Toinen puoli on se, että hoitajaa uhkaa uupuminen, varsinkin, jos hän ei ole itsekään enää hyvässä kunnossa. Omaishoitajien ongelmista puhutaan paljon, syystä.

Siitä puhutaan harvemmin, että hoitosuhde muuttaa parisuhdetta monella tavalla. Ennen niin pystyvä voi olla nyt autettava, ja aiemmin toiseen nojanneesta saattaa tulla tukipylväs.

Espoolaiset Liisa ja Reijo Toivonen kertovat, mitä heidän suhteelleen tapahtui Liisan ryhdyttyä Reijon omaishoitajaksi. Heidän tilannettaan helpottaa se, että molempien muisti toimii ja puhuminen sujuu.

Omaishoitajan työ sitoo vuorokauden ympäri

Liisa Toivonen, 82: ”Reijo on niin hyvä hoidettava”

”Minusta tuli virallisesti mieheni omaishoitaja neljä vuotta sitten. On itsestään selvää, että hoidan miestäni. Korvaus on toki hieno juttu, mutta samat asiat tekisin ilmankin.

Omaishoitajille on tarjolla lomia, mutta en ole kokenut tarvetta niihin. Minulla on ihan hyvä kotona Reijon kanssa. Mutta monelle hoitaminen on niin raskasta, että virkistyspäivät ovat todella tärkeitä.

Minulla on rankinta psyykkisesti, sillä koko ajan täytyy olla varuillaan. Reijolla on 80-prosenttinen näkövamma, eikä hän pärjää yksin. Koska Reijo menetti näkönsä niin myöhään, hänen on ollut vaikea opetella tekemään asioita itse.

Lisäksi Reijo liikkuu huonosti, jaloissa on kipua diabeteksen seurauksena. Vaivaa aiheuttaa myös leikattu olkapää.

Huono omatunto

Meillä on molemmilla rollaattorit, joten välillä eteisessä on ruuhkaa. Minulla on perheemme ainoa hyvin toimiva silmä, yksi sellainen. Yhtään kunnolla kuulevaa korvaa meillä ei ole, vaan molemmilla on kuulolaite kummassakin korvassa.

Onneksi olemme saaneet erilaisia apuvälineitä. Reijolla on laite, jolla hän saa television äänen suoraan kuulokojeeseen. Kello taas kertoo nappia painamalla ajan ääneen, ja puhelimessa on vain kolme näppäintä valmiiksi asennetuille numeroille. Olen liimannut näppäinten päälle kohotarrat, ”timantit”, jotta Reijo erottaisi ne sormillaan. Hänellä kun on huono tuntoaisti.

On helpottavaa, että Reijo voi peseytyä ja pukeutua itsenäisesti. Minä vain tarkistan, että paita ei ole juoponnapissa. Joskus on suorastaan huono omatunto siitä, että olen omaishoitaja, kun Reijo on niin hyvä hoidettava.

Rollaattorilla kauppaan

Omaa aikaani on se, että käyn päivittäin kaupassa rollaattorilla. Samalla tulee liikuttua. Voin olla poissa jonkun tunnin, mutta en mielelläni pitkään.

Aina tullessani kaupasta Reijo ilahtuu ihan hirvittävän paljon. Siitä huomaan, että hän on aika yksinäinen, vaikka ei koskaan valita. Se tuntuu raskaalta. Vaikeaa on myös se, että toisella on kovia kipuja enkä voi auttaa.

Asumme kauppakeskuksen yläpuolella, joten tästä pääsee talvellakin helposti kävelemään käytäville. Reijo käy siellä itsekseenkin, useimmiten kävelysauvojen kanssa, sillä rollaattori tuntuu kipeässä olkapäässä ikävältä pidemmillä matkoilla. Minä katson, että hänellä on mukana hieman kahvirahaa. Kortilla Reijo ei näe maksaa.

Omaishoitajan työ sitoo vuorokauden ympäri

Huolestun, jos Reijo viipyy. Olen silloin koko ajan valtimolla, jotta voin lähteä heti, jos tulee soitto. Joskus lähden rollaattorilla häntä vastaan.

Olen koulutukseltani terveydenhoitaja, mistä on tässä hommassa apua. Myöhemmin toimin vielä luontaistuotekauppiaana. Vuodet yrittäjänä tekivät minusta itsenäisen.

Ystävien kaipuu

Jaksamiseeni vaikuttaa eniten se, että olen huono nukkumaan, olen aina ollut. Kun uni ei tule, luen kirjoja ja surffailen kännykällä internetissä. Tilaan myös sähkökirjoja, kun kirjastosta lainatut on luettu.

Sosiaalinen piiri on käynyt aika suppeaksi. Monet vanhat ystävät jäivät jo silloin, kun muutimme eläkkeelle päästyämme talvikausiksi Espanjaan. Siellä vierähti 15 talvea.

Naapureista on sentään tullut tuttavia, ja onneksi lapset tulevat apuun aina kun tarvitaan. Vanhin poika on lentäjä ja nuorin merikapteeni. Tytär on sairaanhoitaja, hän asuu Ruotsissa. Hänen kanssaan olen yhteydessä Messengerin kautta päivittäin. Lapsenlapsia on kahdeksan ja lapsenlapsenlapsiakin jo kaksi.

Ulkopuolista apua olemme tarvinneet vähän. Siivouspalvelu käy joka toinen viikko.

Aina yhdessä

Nykyään teemme Reijon kanssa kaiken aina yhdessä. Ihan tasaväkistä hommaa tämä on, vaikka olen omaishoitaja. Jos jotakin pitää päättää, kysyn aina Reijolta, vaikka hän sanookin, että minä olen nyt päättäjä.

Olen minä tosin aikamoinen komentelija joskus, mutta hyvänen aika: jos toinen kerran pystyy ajattelemaan, en minä voi päättää hänen puolestaan. Yhdessä tässä toimitaan.

Tämä hoitosuhde on lähentänyt meitä entisestään. Erityisen mukavia hetkiä ovat ne, kun katsomme yhdessä televisiota. Otamme lasillisen viiniä ja juttelemme. Voimme ottaa toisenkin lasillisen.

Sitä olemme miettineet, että mitä sitten, jos Reijo joutuu pyörätuoliin. Minä en pystyisi nostelemaan häntä enkä oikein työntämäänkään. Reijo ei kipeän olkapään takia kykenisi liikuttamaan pyöriä itse, eikä hän näkisi käyttää sähköpyörätuolin ohjaimia.

Mutta kyllä siitäkin jotenkin selvittäisiin. Niin kauan kuin vain saamme olla yhdessä kotona, meillä ei ole mitään hätää. Tulevaa ei kannata pelätä etukäteen.”

Reijo Toivonen, 84: ”En osaa surkutella itseäni”

”Tein työni liikennelentäjänä, lensin 30 vuotta. Silloin tarkka näkö oli välttämätön.

Vielä Espanjassa asuessamme näin hyvin, mutta kun kymmenen vuotta sitten palasimme Suomeen, huomasin pikkuhiljaa näön heikkenevän. Kun en enää nähnyt riittävän hyvin tienviittoja, päätin, että nyt loppuu ajaminen. Näön heikkeneminen johtuu silmänpohjan rappeumasta.

Lukea en voi, enkä kirjoittaa. Koska en näe lähelle, olemme järjestäneet asiat niin, että Liisa hoitaa keittiön. Se on turvallisempaa.

Televisiota pystyn katsomaan. Se on yhteyteni ulkomaailmaan. Liisa lukee minulle juttuja lehdistä, mutta uutiset olen yleensä ehtinyt katsoa jo aamulla.

Omaishoitajan työ sitoo vuorokauden ympäri

Yksin kauppakeskukseen

Yritän pitää voimiani yllä liikkumalla joka päivä vähän. Kylille tai kaduille en lähde, mutta kauppakeskuksen käytäville kyllä. Ja yksin, sillä haluan vielä olla vapaa taiteilija.

Koska minulla on diabetes, minun on muistettava tankata lähtiessä oikea määrä ravintoa. Pari kertaa olen ollut huolimaton, ja olen tuupertunut taipaleelle. Olen yrittänyt miettiä, miten kaatuisin, jos niin kävisi. Tämän ikäisen äijän luiden korjaaminen kun ei suju helposti.

Minusta on hienoa, että Liisa hoitaa nyt asiamme, kun minä en näe. Se, että en voi enää tehdä kaikkea itse, ei tunnu lainkaan pahalta. Se johtuu siitä, että keskinäinen luottamuksemme on ollut aina voimakas.

Tilanteessani on sellainen etu, että en ole joutunut liikunnallisesti autettavaksi, ja todennäköisesti yläpäänikin vielä pelaa. Meillä on hyvä keskusteluyhteys, mikä on osaltaan tehnyt sopeutumisen helpoksi.

Yhä hyviä hetkiä

Yhteiselo Liisan kanssa on sellaista, että en osaa surkutella osaani. Liisa on todella suurenmoinen leidi.

Meillä on yhteistä taivalta takana 60 vuotta ja risat. Kaikki alkoi, kun tulin ilmavoimista tapaamaan veljeäni Helsinkiin ja lähdimme tansseihin Vanhalle Ylioppilastalolle. Istuin poikien puolella ja katsoin, kun Liisa tuli tyttöjen puolelle. Tavoitin hänen katseensa ja ajattelin, että hitto vie, tuota tyttöä lähden hakemaan!

Pokkaamiseni hyväksyttiin, ja siitä se lähti heti itämään. Se on sillä selvä, kun löytää oikean.

Meillä on hyviä hetkiä yhä joka päivä. En muista sellaista, että menisi ihan päin pemppua. Jokainen päivä on minulle kiva, koska asennoidun sillä tavalla. Sitä tulee mitä on tullakseen, ja se on hyväksyttävä.

Joskus ennen saatoin tokaista vaikeassa paikassa, että voihan helvetti. Sitten seurasin, kuinka kivasti ystäväni sanoi vaimonsa sotkettua papereita, että voi pahus kun rouvani on ollut huolimaton. Siitä asti olen koittanut muistaa käyttää tätä mukavampaa sanaa.

Tulevaisuus ei herätä kummempia huolia. Olen nähnyt unen, joka oli niin merkittävä, että se poisti murehtimisen. Unessa tie, jota joudun kulkemaan, vaikutti selkeältä ja turvalliselta. Sitä kohti on helppo mennä.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 24/16.

Lue myös:

Jannen Asperger todettiin aikuisena: ”Diagnoosi helpotti elämää”
Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi: ”On ollut väitteitä, että yhteiselomme ei olisi aitoa”
Tutkimus paljastaa: lastenlasten hoitaminen pidentää elinikää jopa viidellä vuodella
Sukunsa salat selvittänyt Eeva Litmanen: ”Nyt ymmärrän läheisteni ratkaisuja”
Äitinsä kuolemaa sureva taiteilija Nanna Susi: ”Menetin samalla sielunsisareni”

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Puolisonsa omaishoitaja Liisa, 82: ”Omaa aikaani on se, kun käyn päivittäin rollaattorilla kaupassa”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X