Sotareportteri Leena Reikko: ”Olen aina rakastunut mahdottomiin miehiin”

Varattuja tai muuten mahdottomia. Sellaisia miehiä toimittaja Leena Reikko valitsi itselleen pitkään, ihan tarkoituksella. Lopulta hän olisi ollut valmis sitoutumaan.

Entisen ulkomaankirjeenvaihtajan Leena Reikon, 57, vasemmassa nimettömässä on sormus. On ollut jo kymmeniä vuosia.

Leena ei ole naimisissa, ei ole koskaan ollut. Sormus ei ole myöskään merkki kihlautumisesta.

Jos joku on vuosien varrella kysynyt, onko Leenalla lapsia, hän on saattanut vastata myöntävästi. Lukumääräksi hän on ilmoittanut joskus kaksi, toisinaan viisi. Mitä milloinkin.

Oikeasti lapsia ei ole. Ei kahta eikä viittä, ei ainoatakaan.

Miehiä Leenan elämässä on kyllä ollut – ja mennyt. He ovat olleet mahdottomia.

Juuri sellaisia kumppaneita Leena Reikko on halunnut valita.

Kavaljeerina pelko

Pelosta tuli Leenalle jatkuvasti kyljessä kyhnäävä kavaljeeri, kun hän teki toimittajan töitä Lähi-idän kriisialueilla.

Pieni pelko teki varuillaan olosta pysyvän olotilan. Vasta palattuaan Suomeen Leena rentoutui ja huomasi, kuinka viulunkielenä oli ollut koko 17 vuoden työajan.

Oli toki siihen aihettakin. Leena pelkäsi henkensä edestä esimerkiksi vuonna 1990, jolloin Yhdysvaltojen joukot pommittivat Bagdadia. YK evakuoi väkeään pois kaupungista, mutta Leena meni sinne raportoidakseen tilanteesta.

Leena_3

Leena maalasi makuuhuoneen pönttöuunin oranssiksi. Siinä lukee arabiaksi: Jumala on suurin.

Yöllä hotellissa ilmahälytyssireenit alkoivat soida. Leena ihmetteli, mitä nyt pitäisi tehdä. Hän ryhtyi äänittämään hälytystä. Vasta kun pommeja jo putoili, hän pakeni suojaan.

”Jos ihminen on asunut lapsuutensa Kiikoisissa, hän ei ole tottunut siihen, että taivaalta sataa pommeja.”

Leenan ystävä, kriisipsykologi Kirsi Palonen huomautti, että tuollaisissa olosuhteissa pitää sekä varustautua vaaraan että olla viisaasti peloissaan. Kannattaa siis pitää luotiliivit päällä ja jänishousut jalassa.

Ihan heti Leena ei tosin uskaltanut myöntää olevansa pelkuri, jänishousu.

Oma pelko ahdisti, sillä toimittajaporukoissa sitä ei ole tapana mainostaa. Kollegat nauroivat, kun Leena aina uikutti vaarallisina hetkinä, että mennään kotiin.

”Mutta oli hyvä, että minulla oli tämä pelkurin rooli. Muut saivat sitten olla polleina.”

Pakko päästä pois

Vuonna 2006 Leenan mitta täyttyi. Hän ei jaksanut enää yhtään. Ei sotaa, ei väkivaltaa, ei jatkuvaa kuoleman raportointia. Niitä Jerusalemissa riitti.

Hän ei jaksanut edes työtään. Yhtenä päivänä tuli totaalinen stoppi.

”Silloin tuntui, että en enää koskaan kirjoita yhtä ainutta juttua, en yhden ensimmäistäkään, en mistään asiasta.”

Uupumus tuntui myös hengitys- ja sydänoireina. Lääkäri totesi, että Leenan sydän voi olla särkynyt, mutta rikki ei se ole. Fyysisesti Leena oli terve, mutta mieli oli ylirasittunut.

Leena_8

Vuonna 2003 Leena ja toimittaja Tom Kankkonen Bagdadissa raportoimassa Saddamin kaatumisesta. Hotellit olivat täynnä, joten he vuokrasivat antiikkikaupasta patjat ja katon pään päälle.

Mikään ihme se ei ollut, sillä työ kriisialueiden kirjeenvaihtajana oli nielaissut koko elämän. Aamutelevisiosta saatettiin soittaa jo aamuneljältä, ja kiireaikoina työt jatkuivat toisinaan iltaan asti. Vaaleja, sisällissotia, konflikteja, kidutuksia – ja samat aiheet aina uudestaan uudessa paikassa.

”Olin naimisissa työn kanssa. Meillä oli onnellinen liitto, olin pitkään rakastunut työhöni. Mutta kun se loppui, jäin tyhjän päälle.”

Leena koki saaneensa työstään kaiken, minkä siitä voi saada. Hän oli myös antanut sille kaikkensa.

Leena oli jo päättänyt lähteä, vaikka ei tiennyt, mitä tekisi jatkossa. Hän oli sopinut asian myös työnantajan kanssa. Päätös antoi keholle ja mielelle luvan: nyt ei tarvitse enää jaksaa.

Tuli romahdus, eikä Leena jaksanut sinnitellä lähtöpäivään asti.

Äiti, lähden merille!

Nuorena Leena ei uskonut sopivansa toimittajaksi. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli kuitenkin kesätoimittajana paikallislehdessä. Tuntui kamalalta esittää haastateltaville kysymyksiä.

”Olin liian nuori ja kokematon töihin. Olin myös kauhean ujo.”

Leena lähti miehen perässä Ruotsiin. Kun suhde pian päättyi, hän keksi haluavansa merille ja pestautui messitytöksi tankkilaivalle.

”Lähtiessäni äiti istui portailla ja itki, että pitikö tämäkin päivä nähdä.”

Leena sai pitkään olla laivan kaunein nainen, eli ainoa. Hän kattoi pöydän kapteenin salonkiin ja tarjoili. Kun kippari soitti kelloa, hän toi seuraavan ruokalajin.

Puolen vuoden meriseikkailun jälkeen Leena asettui Ruotsiin 12 vuodeksi. Hän opiskeli ensin sosiaalikorkeakoulussa, sitten toimittajakorkeakoulussa.

Kun Leena muistelee nyt aikaa Ruotsissa, hänessä ei liikahda erityisesti mikään. Ei hyvä eikä paha.

”Ruotsi on niin lagom, sopiva, ei liiaksi mitään. Vähän valju siis. En ole koskaan ikävöinyt sinne. Mutta enpä minä muutenkaan kaipaa minnekään takaisin.”

Leena_7

Kun Leena Reikko palasi Suomeen lopetettuaan työt ulkomaankirjeenvaihtajana, hän aloitti puutarha-alan opinnot. Kaiken väkivallan ja tappamisen jälkeen hän halusi olla tekemisissä elämän kanssa.

Merille lähdön jälkeen äiti on aina luottanut, että tytär pärjää vaikeissakin kolkissa. Leenalla oli tapana soittaa ja kertoa, minne on milloinkin menossa.

”Äiti kysyi joka kerta, onko siellä vaarallista. Vastasin aina hilpeällä äänellä, että ei ole. Molemmat tiedettiin, ettei tässä totta puhuta.”

Naiseudesta hyötyä

Miehellä oli osansa myös muutossa seuraavaan maahan.

Leena oli seurustellut Ruotsissa turkkilaisen miehen kanssa. Vaikka suhde oli päättynyt, Leena halusi nähdä, mistä moiset miehet ovat kotoisin.

”Tämä on hirveä klisee, mutta Turkissa tuntui kuin olisin tullut kotiin.”

1980-luvun lopulla Leena muutti Istanbuliin ja teki siellä töitä kahdeksan vuotta. Häntä viehätti erityisesti turkkilaisten aktiivisuus ja yhteisöllisyys.

”Ruotsissa oli nousukausi, ja kaikki pohdiskelivat, että hur mår jag, kuinka minä voin – elämä oli hyvin yksilökeskeistä. Turkissa taas tehtiin vallankumousta, korjattiin yhdessä epäkohtia.”

Yksi syy viihtymiseen oli myös sukupuoli. Naiseudesta oli Lähi-idässä työskennellessä suuri etu.

”Miehillä on siellä käsitys, että nainen ei pärjää yksin, sitä pitää auttaa.”

Leena oppi nopeasti käyttämään tätä hyväkseen. Samoin sitä, että Lähi-idässä pitää tapahtua jotakin aivan poikkeuksellista ennen kuin kukaan käy naistoimittajan kimppuun. Miestoimittajilla on paljon suurempi riski joutua mukiloiduksi.

Mahdottomia miehiä

Kissat saivat Leenan muuttamaan mieltään siinä, miten hän suhtautuu parisuhteeseen. Ne tulivat hänen elämäänsä Jerusalemissa.

Ensin saapui naapurin kissa ja synnytti pennut Leenan sänkyyn. Kukaan ei huolinut pennuista yhtä, joten se sai jäädä. Sitten toinen kissa pakeni sadetta sisälle ja jäi.

Myöhemmin kissoja on tullut vielä lisää, mutta yhtäkään niistä Leena ei varsinaisesti ole ottanut. Ne ovat vain saapuneet.

Leena_6

Jassu-kissa käveli Leenan elämään Jerusalemissa. Siitä huolehtiminen on lieventänyt Leenan sitoutumiskammoa.

Näin on käynyt myös miehille Leenan elämässä – sillä erotuksella, että heistä yksikään ei ole jäänyt.

Se on ollut Leenan valinta. Hän on kammonnut sitoutumista, koska ei ole halunnut minkään tai kenenkään estävän hänen lähtemisiään. Niinpä hän on valinnut aina mahdottomia miehiä. Varattuja tai sellaisia, joiden elämä on muualla.

Kissat kuitenkin osoittivat, että Leena pystyy sitoutumaan elävään olentoon, vuosikausiksi. Ne näyttivät, että voi jopa olla mukavaa olla tarpeellinen toiselle.

”Ajattelin, että kun olen nyt sitoutunut näihin, voin kai sitoutua myös mieheen. Mutta ei siinä käynyt niin.”

Lähi-idässä olisi ollut vaikea löytää miestä, joka hyväksyy vaimon jatkuvan matkustelun, usein muiden miesten kanssa. Myös Suomessa Leena on huomannut, että itsenäinen, pärjäämään tottunut nainen saattaa pelottaa miehiä.

”Vielä muutama vuosi sitten mietin, elänkö aina yksin. Nykyään pidän sitä jo varmana. Onhan se surullista.”

Entä sormus Leenan nimettömässä?

Sen Leena laittoi sormeensa Lähi-idässä, missä naimaton nainen on kummajainen. Oli helpompaa antaa ymmärtää olevansa naimisissa.

Ihana herra?

Palattuaan Suomeen Leena muutti Nakkilaan, mummon vanhaan, satavuotiaaseen taloon. Mukanaan hänellä ei ollut juuri muuta kissat. Reissaamisen myötä Leena on oppinut, ettei kannata hankkia mitään, mistä ei voi luopua.

On huojentavaa, että ei tarvitse olla koko ajan rakentamassa elämää uudelleen. Maasta toiseen muuttaminen oli aluksi jännää, mutta parin kerran jälkeen se muuttui rasittavaksi.

Leena_5

Leena Reikko on onnellinen lapsuutensa maisemissa Nakkilassa. Ulkomaille hän ei kaipaa, paitsi joskus ystäviään tapaamaan.

Kolmenkymmenen maailmalla vietetyn vuoden jälkeen Suomi tuntuu ihanalta ja arki helpolta.

”Jos menen vaikka Kelaan asioimaan, ei tarvitse miettiä, mitä tarjoan ja millä tavalla, jotta saan asian hoidettua.”

Joidenkin mielestä on kummallista, että Leena on asettunut Nakkilaan. Ikään kuin ulkomailla olisi aina jännää ja täällä tylsää.

Kommenteista kuultaa myös kateus.

”Jotkut sanovat, että kyllä minäkin olisin lähtenyt, mutta kun minulla oli mies tai asunto tai mitä milloinkin. Itse ajattelen, että pitää olla rohkeutta tehdä kuten itsestä tuntuu, ei niin kuin jonkun muun mielestä kuuluisi.”

Televisiotöissä Leena on oppinut, että aina täytyy olla myös suunnitelma B.

”Kun lähdimme tekemään juttua Lähi-idässä, tiesimme, että se ei luultavasti onnistu. Mielessä piti aina olla varasuunnitelma.”

Jos nyt sattuisi niin, että taloon tupsahtaisi mukava ja kätevä herrahenkilö, Leena saattaisi vaihtaa suunnitelmaansa ketterästi. Sitä, jonka mukaan loppuelämä sujuu vain kissojen kanssa.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 14/2016

Lue lisää:

Helena Ranta: ”Olen nähnyt paljon pahuutta”

Tunnista uupumuksen merkit ajoissa

Onnellinen maallemuuttaja Heli, 40: ” Elämä on hyvää, kun pää on käännetty plusmerkkiseen asentoon”

Keskustelu

Kommentoi juttua: Sotareportteri Leena Reikko: ”Olen aina rakastunut mahdottomiin miehiin”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X