Tarinat

Pia pelkäsi vuosia, että hänen transpoikansa tappaa itsensä: ”Transtutkimukset olivat epäinhimilliset”

Pia Westerholmin on ollut helppo hyväksyä kuopuspoikansa Vimman transsukupuolisuus. Sen sijaan Pian oma äiti murehtii lapsenlapsensa Vimman sukupuolenkorjaamista ja toivoo, että Vimma kuitenkin voisi olla tyttö.

Kuvittaja Pia Westerholmin kuopus syntyi 28 vuotta sitten. Mukavaa, että nyt heillä oli pojan lisäksi myös tyttö, Pia ajatteli tuolloin. Hän pynttäsi kuopusta mekkoihin, mutta lapsi ei niistä innostunut. Tyttö oli jo pienenä yhtä pippurinen kuin Pia itsekin on.

”Sellainen täältä tullaan -tyyppi.”

Joskus Pia mietti, miten tyttö tulisi pärjäämään muiden kanssa noin voimakastahtoisella luonteella. Mutta samalla hän tiesi omasta kokemuksestaan, että sisältä kumpuava voima on lahja, jolla mennään eteenpäin vaikeistakin paikoista.

Murrosiässä tyttö alkoi pukeutua niin, että vaatteiden ja hiusten ja perusteella ei pystynyt sanomaan, oliko hän tyttö vai poika. Pia otti tilanteen rauhallisesti.

”Olen aina tiennyt, että nuorilla on tällaista identiteetin vaihtelua. Ei siitä tarvitse mennä seinille.”

Myös tytön käytös muuttui. Hän vetäytyi omaan huoneeseensa. Tyttö kertoi olevansa ahdistunut ja halusi­ psykologin juttusille. Pia hankki saman tien ajan Nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Päivä, jolloin Pia meni lapsensa kanssa vastaanotolle, muutti todellisuuden, jossa hän oli siihen asti elänyt.

Lue myös: Transmiehet Samuel ja Joonatan olivat kämppiksiä, kun he rakastuivat – nyt haaveena on oma lapsi

Raskas polku sarjakuvaksi

Noista ajoista on nyt vuosia, mutta Pia on kantanut silloin syntynyttä kuormaa näihin päiviin asti. Pari vuotta sitten Pia Westerholm, 65, muutti asumaan yksin. Elämään tuli paljon tilaa, kun myös pitkä liitto lasten isän kanssa oli ohi. Pia ei kuitenkaan koe olevansa yksinäinen, vaan omassa rauhassaan.

”En ole kauhean ihmisrakas. Tässä iässä onneksi saa jo tehdä mitä haluaa.”

Se, mitä Pia on halunnut tehdä, oli pitkään leviteltynä paperiarkkeina pitkin kodin lattioita. Vuoden ajan hän piirsi ja kirjoitti, puki sanoiksi raskasta polkua, jota hän oli edeltävinä vuosina käynyt yhdessä kuopuksensa kanssa.

Vähitellen paperiarkeista syntyi kokonainen tarina, sarjakuvakirja. Sitä tehdessään Pia kirjoitti tapahtumat ulos itsestään. Samalla harteilta nousi vyyhti painavia tunteita.

Miksi en huomannut

Kun Pia vei tyttärensä Nuorisopsykiatrian poliklinikalle, hän odotti käytävällä sillä aikaa, kun tytär oli psykiatrin luona. Toisesta huoneesta kantautui puhelu, jota joku työntekijöistä kävi potilaan asioista. Vakava ääni puhui itsetuhoisesta nuoresta, joka oli otettava tutkittavaksi hetkeäkään hukkaamatta. Voi raukkaa, miten kauhea tilanne tuolla nuorella on, Pia ajatteli.

Hetken kuluttua selvisi, että puhelussa oli kyse hänen lapsestaan.

Sillä hetkellä Pia sai tietää olevansa vakavasti itsetuhoisen lapsen äiti. Tieto järkytti Piaa juuria myöten. Miksi hän ei ollut huomannut, että lapsi suunnittelee itsensä tappamista? Mikä sai hänen vahvan ja voimakastahtoisen kuopuksensa romahtamaan tällä tavalla?

Yksinäisen kesän aikana lapsi oli ymmärtänyt olevansa transsukupuolinen: ei tyttö, vaan poika. Murrosiän fyysinen kehitys oli käynnistänyt hänessä voimakkaan ahdistuksen, koska keho oli menossa peruuttamattomasti väärään suuntaan.

Lapsi ei uskonut saavansa apua mistään, ei edes vanhemmiltaan, ja halusi siksi säästää heidät ajatuksiltaan. Lapsi ei nähnyt itselleen mitään tulevaisuutta ja halusi kuolla. Vasta se saisi ahdistuksen loppumaan, hän uskoi.

Hengittääkö lapsi enää

Vastaanottokäynnin jälkeen lapsi otettiin heti Nuorisopsykiatrian poliklinikalle tarkkailujaksolle, jonka aikana selvitettiin, mikä häntä auttaisi. Lopputulos oli, että lapsi sai lähetteen transtutkimuksiin. Hän pääsi kotiin odottamaan tutkimuksen alkua.

Transtutkimuksiin oli tuolloin, kymmenisen vuotta sitten, kuukausien jono. Nykyisin jonot ovat vielä pidemmät.

Kotona perheen arki muuttui perinpohjaisesti, sillä vanhemmat eivät uskaltaneet jättää kuopusta yksin hetkeksikään. Lapsen itsetuhoisuutta lääkittiin masennuslääkityksellä. Vanhemmilla ei ollut tilanteessa muuta tukea kuin toisensa.

Pia ei järkyttynyt siitä, että hänen kuopuksensa oli transsukupuolinen.­ Päinvastoin, tieto selkeytti tilannetta.

”En kohdannut tätä asiaa ihan nollatietämyksellä. Olin jo omassa nuoruudessani 1970-luvulla ollut kiinnostunut siitä, miten yhteiskunnassamme kohdellaan transsukupuolisia ihmisiä.”

Pia alkoi saman tien kutsua kuopusta pojakseen, koska se tuntui lapsesta paremmalta. Jonkin ajan kuluttua poika keksi itselleen uuden nimen: Vimma.

Yhdeksäs luokka alkoi, mutta Vimma ei ahdistukseltaan pystynyt käymään koulua. Vanhemmat jatkoivat elämäänsä niin, että jompikumpi oli aina kotona Vimman kanssa. Pia teki kuvittajan töitä kotoa käsin, mutta toinen silmä valvoi koko ajan lasta. Toinen korva kuunteli jokaista ääntä lapsen suljetun oven takaa. Tämän tästä Pia hiipi kuuntelemaan oven taakse, hengittikö Vimma.

Öisin Pialle ei tullut uni. Hän nukahti vain lääkkeen avulla, ja näki samaa painajaista. Unessa Vimma oli yläkerrassa hyppäämässä huoneensa ikkunasta.

Pia yritti juosta Vimman luo, mutta yhtäkkiä rappusia oli useita, eikä hän tiennyt, mitkä veivät Vimman huoneeseen. Pian rynnätessä rappusia ylös ne murenivat. Pia putosi ja siihen hän aina heräsi – huomatakseen, että valveilla painajainen jatkuu.

Kuulustelu

Oli ilon päivä, kun Vimman transtutkimukset alkoivat. Vanhemmat luulivat, että niissä selvitettäisiin, miten Vimma kokee sukupuolensa ja mitä tukea hän tarvitsee sukupuoli-identiteetin vahvistamiseen. Jo ensikohtaaminen osoitti, että he olivat väärässä. Se ei ollut keskustelu vaan kuulustelu.

”Meitä kuulusteltiin eri huoneissa, vastauksia verrattiin toisiinsa, ja oli kuulemma tärkeää, että kerroimme kaikesta samalla tavalla. Kuin olisimme olleet epäiltyinä huijauksesta. Ihan DDR:ää.”

Heille kerrottiin, että tutkiminen jatkuisi, kunnes voitaisiin tehdä päätös siitä, täyttyvätkö transsukupuolisuuden kriteerit Vimman kohdalla. Siinä voisi mennä vuosia. Jos Vimma täyttäisi yksikön kriteerit, hän saisi diagnoosin transsukupuolisuudesta.

Diagnoosin saaminen oli tuohon aikaan tärkeää, koska ilman sitä ei voinut muuttaa juridista sukupuoltaan. Vuosi sitten laki muuttui niin, että juridisen sukupuolen voi muuttaa omalla ilmoituksella. Sen sijaan diagnoosi on yhä edellytys sille, että voi saada yhteiskunnan tukemaa hoitoa transsukupuolisuuteen.

Hylkäys

Vuoden tutkimisen jälkeen perhe sai tietää, että Vimmalle ei anneta transsukupuolisuusdiagnoosia. Syynä tutkijoiden mielestä oli psyykkinen epävakaus.

”Siellä me istuttiin koko perhe kuuntelemassa tätä. Olisin halunnut kuristaa koko lautakunnan.”

Piaa turhautti syvästi se, että hänen lapsensa kokemusta omasta sukupuolestaan ei kuunneltu. Vimman masennus ja itsetuhoisuus johtuivat väärässä sukupuolessa elämisen aiheuttamasta kriisistä, ja kohtelu vain syvensi hänen tilaansa.

Pia yritti valaa Vimmaan toivoa, vaikka ei itsekään sillä hetkellä juuri­ toivoa nähnyt. Hänen voimakas, tahtova lapsensa oli syrjäytetty elämästä. Pia yritti hankkia apua ja tietoa, miten tilanteesta voisi selvitä eteenpäin – tai saada lapsen edes hetkeksi ulos huoneestaan.

”Vein häntä tähtiharrastajiin ja milloin mihinkin. Puhuin hänen puolestaan, koska hän häpesi omaa tytön ääntään ja sitä, että häntä ylipäätään kohdeltiin tyttönä. Koko ajan pelkäsin, että lapsi romahtaa.”

Kauhistelun kohteena

Pia oli heti kertonut ystäville ja perhetutuille Vimman tilanteesta. Kertominen oli helppoa, eikä hänen tarvinnut pelätä torjutuksi tulemista.

”Kaikki kaverimme ovat suvaitsevaisia.”

Mutta sen sijaan, että tilanne olisi yhdistänyt Piaa ja hänen miestään heidän ystäviinsä, kävi päinvastoin. Se eristi.

”Saimme kuunnella, miten muut huokasivat helpotuksesta, kun omalla villepetterillä oli vain lukihäiriö. Jotkut sanoivat, että eivät itse selviäisi tällaisesta, mutta te jos ketkä selviätte.”

Oliko heillä muuta mahdollisuutta kuin selvitä, Pia ihmetteli. Kaikesta huolimatta ystävien ja tuttujen reaktiot ovat hänen mielestään inhimillisiä. On turvallista kauhistella jotain, mikä ei koske itseä. Pia alkoi kuitenkin vältellä tilanteita, joissa joutui kauhistelun kohteeksi.

Pian iäkäs äiti ei ole pystynyt rakentamaan suhdetta siihen, että Vimman sukupuoli on muuttunut.

”Äiti murehtii sitä, miten kaunis tyttö Vimma olisi ollut. Että eikö hän kuitenkin voisi olla tyttö.”

Itseään Pia ei pidä minään ihanneäitinä. Hän ei ole kestänyt Vimman pahoinvoinnin synnyttämää huolta ja hätää murtumatta.

Kriisin pitkittyessä hän yritti saada unta välillä lääkkeiden, joskus alkoholin avulla. Eniten auttoi se, kun suostui katsomaan kipua silmiin.

”Minun todellisuuteni sisälsi paljon kipua. Mutta sellaista on monella muullakin. On vain kuvitelmaa, että kaikilla olisi hyvä olla tässä yhteiskunnassa.”

Pia koki, että hänen huolensa moninkertaistui sen takia, miten ymmärtämättömästi Vimmaa kohdeltiin transtutkimusprosessin aikana.

Ulos maailmaan

Kun toinenkin vuosi Vimman transtutkimuksissa oli täyttynyt, hän sai diagnoosin transsukupuolisuudesta. Se oli valtava helpotus 17-vuotiaalle. Ensimmäinen konkreettinen askel oli se, että poika pääsi poistattamaan rintansa.

”Olin aiemmin möläyttänyt Vimmalle, että toivottavasti hän ei tarvitse mitään silpomista. Silloin en tajunnut, mistä väärän sukupuolen kehossa elämisessä on oikeasti kyse. Möläytykseni tuntui Vimmasta kauhealta.”

Kun rinnat poistettiin, poika helpottui silmin nähden. Muutenkin Vimman elämä otti ison käänteen parempaan. Hän uskaltautui ulos huoneestaan, raivasi tiensä lukioon.

Lue myös Anna.fi: Sukupuolensa korjanneen transnuoren äiti: ”Nyt minulla on tytär, tämä on mahtava lahja”

Pialle transhoitojen alku toi yllättävän järkytyksen siksi, että diagnoosin saamisen jälkeen Vimma kohtasi vain ymmärtävää ja ystävällistä hoitohenkilökuntaa.

”Silloin viimeistään näin selvästi sen, että transtutkimusjakson epäinhimillisyys oli laitoksen oma valinta. He ovat tietoisesti päättäneet käyttäytyä kauhealla tavalla.”

Tämä nostatti Piassa suoranaista vihaa tutkimusjärjestelmää vastaan, jonka läpinäkymättömyys synnyttää turhaan syvää pelkoa, eikä istu oikeusvaltion periaatteisiin. Heidänkin lapsensa olisi voinut toivottomana päätyä peruuttamattomaan tekoon.

Vihaan on auttanut se, että Pia on pukenut äidin ja pojan tarinan Poikani Vimma -sarjakuvakirjan muotoon.

”Tämä on tärkeintä, mitä olen työkseni tehnyt.”

Nyt kun Vimma on saanut elämänsä takaisin sukupuolenkorjausprosessin avulla, Pia on uskaltanut huokaista helpotuksesta. Lapsella on kaikki niin hyvin, kun nuorella ylipäätään voi olla: hän on hankkinut koulutuksen ammattiin, jossa viihtyy ja saanut vakituisen työpaikan.

Pialle huojennus tarkoitti sitä, että hän halusi itselleen tilaa. Miehestä tuli ero kaikessa ystävyydessä, kun heitä yhdistänyt huoli Vimman tilanteesta raukesi.

Vimma ei ole Pian pojan oikea nimi. Vimma ei halunnut tulla haastateltavaksi juttuun, mutta hän on hyväksynyt jutun teon ja lukenut tekstin.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 11/2024.