Johanna Huhtamäki pakkopositiivisuus

Koulukiusaamisen, väkivaltaisen parisuhteen ja vakavan sairastumisen jälkeen Johanna, 40, löysi onnen pienistä asioista

Johanna Huhtamäki joutui autokolariin, ja pään vamma vei häneltä melkein hengen. Yllättäen hän huomasi tuntevansa surun ja epätoivon lisäksi kiitollisuutta. Nyt Johanna kertoo, miksi onnellisuus ei tarkoita ongelmatonta elämää.

Kaikki alkoi koulukiusaamisesta. Johanna Huhtamäkeä, 40, kiusattiin lähes koko ala-asteen ajan. Hän kävi pientä muutaman kymmenen oppilaan kyläkoulua, jossa oppilaat muodostivat jengejä. Ne olivat jengejä Johannaa vastaan.

”Sain esimerkiksi kirjeitä, joissa oli revitty kuva minusta. Perustettiin myös kerho, jonka ajatus oli, että kaikki muut saavat tulla mukaan, paitsi minä. Idea oli, että vihataan Johannaa”, Johanna muistelee.

Aikuiset yrittivät puuttua kiusaamiseen pitämällä puhutteluja, mutta mikään ei muuttunut. Johanna päätti valehdella opettajilleen ja vanhemmilleen, että kaikki oli hyvin. Oli helpompi sivuuttaa kiusaaminen kuin tehdä siitä isoa numeroa.

”Häpesin itseäni, enkä pystynyt myöntämään, että minuun sattui. Rakensin muurin, joka erotti tunteet minusta. Uskoin olevani turvassa muurin takana.”

Nyt Johanna on kirjoittanut kirjan Pakkopositiivisuudesta tasapainoon (Otava). Teoksen keskeinen ajatus on, että onnellisuuden voi löytää, vaikka elämässä olisikin ongelmia. Mutta: pakenemalla elämän ongelmakohtia ei löydä tietä onneen.

Lue myös: Onnellisuudesta tuli menestyksen mittari, ja juuri se saa meidät voimaan pahoin – tutkija kertoo, mistä on kyse onnellisuuspaineessa

Johanna Huhtämäki on kokenut elämässään kovia. Nyt hän on kirjoittanut kirjan, Pakkopositiivisuudesta tasapainoon (Otava), jossa hän puhuu onnellisuudesta.

Johanna Gibraltarilla vuonna 2008. Muutama viikko tämän reissun jälkeen Johanna hakeutui terapiaan.

Kiusaamisen traumat johtivat väärälle polulle

Yläasteella kiusaaminen viimein loppui. Kiusatuksi tulemisen kokemus oli kuitenkin iskostanut Johannaan ajatuksen, ettei hän ollut hyvä sellaisena kuin on.

”Se, ettei kiusaamisen lopettamisessa onnistuttu, tuntui todisteelta siitä, että olin vääränlainen, virheellinen. Häpesin sitä, etten ole täydellinen, enkä koskaan yltänyt siihen ihanteeseen, jonka olin itselleni rakentanut.”

Kokemukset arvottomuudesta ja huonommuudesta mahdollistivat sen, että Johannaa saattoi kohdella miten hyvänsä, eikä Johanna kertonut siitä kellekään. Johanna päätyikin aikuisuuden kynnyksellä pitkään väkivaltaiseen parisuhteeseen. Mies käytti fyysistä väkivaltaa, mutta Johanna uskotteli itselleen, ettei parisuhteessa ollut mitään ongelmaa.

Kun väkivaltaa oli jatkunut useita vuosia ja Johanna oli lopen uupunut, hän haki apua terapiasta. Terapeutti kertoi, että kyse on perheväkivallasta.

”Katsoin terapeuttia silmät pyöreinä. Ajattelin, että ei, meidän suhde on vain välillä arvaamaton, ja olen vain väsynyt. Uskottelin itselleni, että se, mitä tapahtuu, johtuu minusta. Kukaan ei pystyisi olemaan kanssani. Asia ei korjaantuisi eroamalla, koska minähän tekisin kenet tahansa hulluksi.”

Irtautuminen väkivaltaisesta suhteesta avasi tunnetulpan

Haettuaan apua terapiasta Johanna ymmärsi, ettei halua enää elää väkivaltaisessa suhteessa. Ensimmäistä kertaa Johanna tunsi, että hän ansaitsisi parempaa, ja hän voisi vaikuttaa siihen, millaista kohtelua hyväksyy.

Johanna kertoi silloiselle puolisolleen, että joko puoliso hakee apua vihanhallintaan tai he eroavat. Vaikean prosessin seurauksena puoliso tuli siihen tulokseen, että heidän tulisi erota. Myöhemmin Johannan entinen puoliso on saanut tuomion parisuhdeväkivallasta.

”Ero oli lopulta ainoa vaihtoehto, mutta en halunnut erota. Olisin halunnut hinnalla millä hyvänsä pitää perheeni kasassa. Surin eroa paljon ja kaipasin entistä puolisoani. Mutta jälkeenpäin näen, että ero oli ehdottomasti hyvä ratkaisu.”

Toipuminen erosta kesti pitkään. Ensin Johanna yritti pakonomaisesti keskittyä positiivisiin asioihin ja antaa entiselle puolisolleen anteeksi. Se ei kuitenkaan helpottanut Johannan oloa.

Sitten tapahtui jotain, mikä oli Johannan elämälle käänteentekevää. Kaikki hänen vuosia tukahduttamansa tunteet pyrkivät pintaan.

”Tunnevyöry tuli kuin hyökyaalto päälleni, ja silloin alkoi tapahtua mielenkiintoisia asioita. Olin katkera, vihainen ja anteeksiantamaton. Huomasin, ettei se tehnytkään minusta huonoa ihmistä. Elämä alkoi helpottaa ja saada värinsä takaisin.”

Egyptissä 2011 Johanna kuuli ensimmäisen kerran päässään äänen, joka oli seurausta edellisenä vuonna tapahtuneesta auto-onnettomuudesta.

Egyptissä 2011 Johanna kuuli ensimmäisen kerran päässään äänen, joka oli seurausta edellisenä vuonna tapahtuneesta auto-onnettomuudesta.

Auto-onnettomuus pisti elämän vaakalaudalle

Johannaa odotti vielä yksi suuri vastoinkäyminen. Toukokuussa 2010 hän joutui auto-onnettomuuteen, jossa hän löi päänsä vakavasti. Hän ajoi ulos tieltä metsään, mutta ei jälkeenpäin muistanut tapahtumasta mitään, ei edes sitä, että olisi ajanut autoa sinä päivänä. Diagnoosi oli aivotärähdys.

Johanna kotiutui vietettyään neljä yötä sairaalassa. Seuraavan vuoden tammikuussa Johanna lomaili lastensa kanssa Egyptissä, kun hän alkoi kuulla päässään pientä suhinaa. Muutamassa päivässä ääni voimistui.

”Se kuulosti kosken pauhulta, joka meni sykkeen tahtiin. Se oli niin kova, etten pystynyt enää nukkumaan tai keskittymään.”

Lääkäri epäili, että korvat reagoivat siihen, että Johanna oli matkustanut lentokoneessa. Kun kuulotutkimuksissa ei löydetty mitään vakavaa, Johanna varasi ajan korvatauteihin erikoistuneelle lääkärille, joka lähetti Johannan tarkempiin kuvauksiin. Selvisi, että Johannalla oli päässään verisuoniepämuodostuma, ja hänen kuulemansa ääni aiheutui veren väärästä virtausreitistä.

Elokuussa 2011 verisuonet korjattiin umpeen kiireellisenä toimenpiteenä. Ei kuitenkaan mennyt vuottakaan, kun Johanna toukokuussa 2012 kuuli jälleen äänen päässään. Hänet ohjattiin varjoainekuvaukseen, jossa kuvattiin pään verisuonet. Johannalla oli jälleen verisuoniepämuodostuma, ja tällä kertaa ennuste oli huono.

Puolitoista viikkoa Johanna eli siinä uskossa, ettei häntä voitaisi hoitaa ja että hän saattaisi jopa kuolla.

”Juuri kun olin pääsemässä jaloilleni, kun elämä alkoi tuntua elämisen arvoiselta, jouduin kohtaamaan ajatuksen, että entä jos tämä olikin tässä.”

Johanna lastensa kanssa pari viikkoa ensimmäisen pääoperaation jälkeen.

Johanna lastensa kanssa pari viikkoa ensimmäisen pääoperaation jälkeen.

Kuoleman kynnyksellä Johanna tunsi yllättäen kiitollisuutta

Kun elämä oli vaakalaudalla, Johanna kävi läpi tunteitaan. Oli surua, epätoivoa ja huolta siitä, miten hänen kahdelle lapselleen kävisi, jos hän kuolisi. Mutta päällimmäinen tunne oli kiitollisuus.

”Se hämmästytti. Näin, kuinka paljon olin elämäni pimeistä vuosista huolimatta kasvanut, kuinka pitkälle olin päässyt ja kuinka monta ihmistä minua oli tukenut. Pysähdyin näkemään elämän kauneuden.”

Johannan mieleen juolahti joskus aiemmin kuultu lause: ”Ilman terveyttä ei ole mitään.”

”Muistan ajatelleeni, että ei pidä paikkansa. Tässä hetkessä minulla on kaikkea muuta paitsi terveyttä.”

Pääoperaatio päätettiin sittenkin tehdä elokuussa 2012. Se suoritettaisiin samana päivänä, jona Johannan oli tarkoitus aloittaa diplomi-insinöörin tutkinnon opinnot. Johanna ilmoitti tulevansa yliopistoon pari viikkoa myöhässä, koska olisi opintojen alkamisen aikaan leikkaussalissa.

Ja niin siinä kävikin: kaksi viikkoa operaation jälkeen Johanna asteli yliopistoon ja aloitti opiskelun.

Toukokuussa 2017 Johanna matkasi Norjaan puolisonsa kanssa, ja vuonna 2021 heille syntyi yhteinen lapsi.

Toukokuussa 2017 Johanna matkasi Norjaan puolisonsa kanssa, ja vuonna 2021 heille syntyi yhteinen lapsi.

Onni kumpuaa sisältä, olosuhteista riippumatta

Johanna oli jo vuosia yrittänyt käsitellä traumojaan ja löytää tien onnelliseen elämään. Mutta vasta auto-onnettomuus ja siitä seuranneet ongelmat osoittivat, että onni ei löydy ulkopuolelta vaan sisältä. Johanna ymmärsi, ettei voinut jälkikäteen vaikuttaa onnettomuuteen millään lailla.

”Meidän vaikutusmahdollisuutemme olosuhteisiin ovat rajallisia. Jotkin asiat pitää vain hyväksyä. Samalla kun ymmärretään, että kaikki on huonosti, voi kaikki silti olla ihan hyvin.”

Joihinkin ongelmiin voi kuitenkin vaikuttaa. Jälkeenpäin Johanna on ymmärtänyt, että hänen olisi pitänyt kiusattuna koululaisena uskaltaa katsoa ongelmaa silmästä silmään. Tilanteeseen olisi voinut tulla muutos, jos hän olisi kertonut ongelmasta muille.

”Sekin on vaikuttamista, että kertoo, että tällaista tapahtuu. Jos en olisi uskotellut aikuisille, että kaikki menee hienosti, olisin voinut vaihtaa koulua jo aikaisemmin tai minun ei olisi tarvinnut vaihtaa koulua ollenkaan. Kiusaamista ei olisi tarvinnut hyväksyä hiljaa yksin.”

Myös väkivaltaisesta suhteesta irtautumisessa oleellista oli tiedostaa ongelma ja hakeutua terapiaan.

”Päätin olla katsomatta ongelman ohi, vaikka en tiennyt vielä mitä kohti katsoin.”

Johanna kokee, että rankat kokemukset ovat olleet kova koulu itsen ja onnellisuuden löytämiseen. ”Vaikeiden tunteiden hyväksyminen osaksi minua mahdollisti sen, että pystyin löytämään onnen elämään.”

Johanna kokee, että rankat kokemukset ovat olleet kova koulu itsen ja onnellisuuden löytämiseen. ”Vaikeiden tunteiden hyväksyminen osaksi minua mahdollisti sen, että pystyin löytämään onnen elämään.”

Johanna on ammentanut ajatteluunsa positiivisesta psykologiasta

Johanna valmistui diplomi-insinööriksi. Ennen yrittäjäksi ryhtymistä hän työskenteli kymmenisen vuotta muun muassa esimies- ja projektinhallinnan tehtävissä.

Keväällä 2020 korona vähensi Johannan töitä, ja Johanna ja hänen uusi puolisonsa odottivat vauvaa. Silloin Johanna päätti hakea opiskelemaan positiivista psykologiaa Itä-Lontoon yliopistoon. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Johanna valmistuu maisteriksi vuodessa.

”Koin pakottavaa tarvetta kertoa ihmisille, että onnellisuus ei ole kaiken ikävän kieltämistä, pelkästään hyviä tunteita. Onnellisuus on valon ja varjon tasapainoa.”

Johanna kirjoittaa nyt myös väitöskirjaa motivaation, menestyksen ja kiitollisuuden yhteyksistä. Johanna on tutkinut onnellisuutta ja löytänyt liudan tutkimustuloksia, jotka tukevat hänen elämästä oppimiaan asioita:

  • Kaikkein onnellisimpia eivät ole he, jotka tuntevat eniten positiivisia tunteita, vaan he, jotka tuntevat mahdollisimman monenlaisia tunteita.
  • Pakonomainen onnen etsintä johtaa usein onnellisuuden tunteen vähenemiseen.
  • Häpeä ja jatkuva täydellisyyden tavoittelu vähentää onnellisuutta.
  • Jatkuva ulkoisten tekijöiden, kuten puolison tai esimiehen syyttäminen omasta onnettomuudesta on haitaksi omalle psykologiselle hyvinvoinnille. Haitallista on myös oman pystyvyyden liioittelu, ajatusmalli ”minun pitäisi korjata kaikki asiat”.

Johannan mukaan ihmiset yrittävät liian usein muuttaa sitä, mikä ei ole muutettavissa, sen sijaan, että he laittaisivat energiansa siihen, minkä voi muuttaa. Jos ongelmallista tilannetta ei voi muuttaa, ainakin omaa ajatteluaan voi. Lisää onnellisuutta voi tutkitusti saada elämäänsä esimerkiksi harjoittelemalla kiitollisuuden tunnetta.

”Jos tuntuu, että kaikki menee pieleen, pohdi kolmea asiaa, jotka menee elämässä hyvin. Ne voivat olla pieniäkin asioita, kuten: Kiitos, että minulla on kädet, joilla voin laittaa viestin ystävälle. Kiitos, että minulla on ystävä, jolle voin lähettää viestin. Kiitos, että on ilta, ja voin mennä nukkumaan. Kun tätä ajatusmallia harjoittelee, opetamme aivoja näkemään hyviä asioita.”

Helppoa onnellisuuden löytäminen ei aina ole. Silti se on mahdollista, vaikka lähtökohdat olisivat surkeat. Johanna löytää nyt onnea elämän pienistä asioista: kauniista kodistaan, pihansa luumupuusta, perheestään ja äitinsä laittamasta hyvästä arkiruoasta.

”Reilut kymmenen vuotta sitten olisin voinut tiukalla pohdinnalla listata kymmenen asiaa, jotka menevät hyvin. Nyt tarvitsisin siihen kokonaisen kirjan. Elämäni pimeimpinä vuosina en olisi voinut kuvitellakaan, että elämä voi tuntua näin hyvältä.”

Keskustelu

Kommentoi juttua: Koulukiusaamisen, väkivaltaisen parisuhteen ja vakavan sairastumisen jälkeen Johanna, 40, löysi onnen pienistä asioista

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X