Suhteet

Minna jäi leskeksi kerran – ja lähes toisenkin

Ensimmäisessä liitossaan Minna Sakki-Eerola , 52, jäi yksin pienten lasten kanssa, kun puoliso menehtyi onnettomuudessa. Nykyisessä suhteessa sama oli tapahtua uudelleen.

Kaikki oli vielä hetken ajan hyvin, kun Minna Sakki-Eerola ja hänen miehensä Markus Eerola istuivat keittiössä juomassa kahveja. Ikkunan takana kesän aurinko lämmitti Knehtilän tilan laajoja luomuviljapeltoja, joilla riitti tekemistä. Niinpä Markus lähti kahvit juotuaan ulos jatkamaan töitään. Minna jäi sisälle omiin askareisiinsa.

Lähistöllä asui Minnan äiti Maija, joka lähti viemään roskapussia jäteastiaan. Järkytyksekseen hän näki Markuksen pihalla pitelemässä navetan seinuksesta kiinni. Päästä valui verta. Minna kuuli äitinsä avunhuudon ja juoksi ulos.

Hätäkeskuksesta sanottiin, että ambulanssi ei voi tulla ennen kuin tiedetään, mitä on tapahtunut. Sen paremmin Minna, Maija kuin sekavasti puhuva Markuskaan eivät pystyneet vastaamaan kysymykseen.

Selvitykseen menneet minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Pitääkö tässä lähteä itse viemään miestä, Minna hermostui. Lopulta ambulanssi haki Markuksen ja lähti pillit soiden Hyvinkäältä Töölöön sairaalaan.

Ensimmäinen liitto

Hieman ennen vuosituhannen vaihdetta Minna eli vilkasta kolmikymppisen elämää. Hänellä oli silloisen avomiehensä Petrin kanssa kaksi pientä lasta, kaksivuotias Veikka ja kolmevuotias Peetro.

Tekstiilisuunnittelijaksi valmistunut Minna suunnitteli ja painoi kankaisiin malleja Karjaalla. Ura oli lupaavassa nousukiidossa. Eduskunnasta kyseltiin juhlaliinoja valtiopäiväsaliin, ja hotelli Saariselällä halusi kodikkaat kankaat mökkeihin.

Työn lisäksi Minna ja Petri rakennuttivat omaa taloa. Taiteilijaperheen tyttärenä Minna oli itse suunnitellut Hausjärvelle punamullatun perinnetalon, jonka olohuone oli kuin ateljee korkeine kattoineen.

Saman päivän iltana, jolloin talolle oli tehty lopputarkastus, Minna ja lapset odottelivat Petriä kotiin. Aikaa kului, mutta ovi ei käynyt. Sen sijaan tuli soitto isovanhemmilta: voisitko tulla tänne?

”Luulin meneväni syntymäpäiväkahville, mutta vastassa olikin ryhmä kriisityöntekijöitä. He ottivat pojat ja veivät heidät lähistöllä asuvalle sedälleen leikkimään.”

Petri oli menehtynyt auto-onnettomuudessa.

Minnan ensimmäinen ajatus oli, kuinka hänen oma äitinsä jaksaa tämän. Äiti oli menettänyt lyhyen ajan sisällä Minnan isän ja lankonsa.

Sitä Minna ei muista, kuka kertoi pojille, että isä oli poissa. Tapahtuma-ilta ja sitä seuranneet päivät olivat sumuista aikaa. Vaikeinta oli ymmärtää, mitä oli tapahtunut ja miksi. Aika tuntui pysähtyvän.

Äidin ja poikien tiimi

Puolison kuolema sai Minnan miettimään, mikä hänelle oli tärkeintä. Se ei ollut enää työpaikalla vietetyt tunnit tai luomisen vimmaa täynnä oleva tekstiilisuunnittelijan elämä. Työt saivat jäädä hetkeksi.

Erityisesti vanhempi poika oireili isän äkillistä poistumista. Hän ei olisi päästänyt Minnaa edes postilaatikolle yksin ja sai huutokohtauksia. Välillä huuto auton takapenkillä ylitti uupuneen Minnan sietokyvyn.

Neuvolassa Minna sai helpotuksekseen kuulla, että lapsen oli hyvä reagoida menetykseen raivoamalla sen sijaan, että pitäisi tuskan sisällään. Sen jälkeen Minna kannusti lapsiaan itkemään ja huutamaan.

Isä on poissa, mutta se ei ole sinun syysi. Itke suru pois, Minna toisteli lapsilleen.

Puhuminen kannatti. Minnan ja poikien välille muodostui luja side. Talvisin he kolasivat lumen kotitalon edessä olleen lammikon jäältä ja luistelivat, kesällä retkeilivät, pelasivat sählyä ja jalkapalloa. Näin elämä näköjään vain jatkui, koska pienten lasten kanssa sen oli pakko.

Puoli vuotta Petrin kuoleman jälkeen Minna palasi töihin kangaspainoon, jolle hän oli etsinyt uudet tilat Hyvinkäältä. Käsillä tekeminen, värien sekoittaminen ja ison painopöydän äärellä hääräily olivat juuri sitä, mitä Minna sillä hetkellä tarvitsi.

Työhön palaaminen toi tunteen siitä, että elämä palautuu uomiinsa ja omaan hallintaan. Pojille Minna löysi mieleisensä perhehoitopaikat.

”Kun oli mennyt vuosi, menin kampaajalle ja laitoin itseni oikein nätiksi. Muistan siinä hetkessä sen hyvän olon tunteen, että tästä mennään nyt vaan eteenpäin.”

Mies astui elämään

Minna oli asettunut asumaan uuteen taloon äitinsä ja poikien kanssa. Se ei kuitenkaan tuntunut kodilta, into sisustamiseenkin oli kadonnut.

Jossain niillä main eräs Minnalle tuttu mies sai idean.

Minna tiesi kolme vuotta vanhemman Markuksen koulusta. Markus oli lukion jälkeen valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta ja työskenteli tutkijana keramiikka- ja lasitaiteen laitoksella. Kesät hän viljeli Hyvinkäällä Knehtilän tilan peltoja, kunnes päätti valita kokopäiväisen viljelyn tutkijan uran sijaan.

Hieman ennen vuoden 2002 pääsiäistä Markus astui yllättäen kangaspainon ovesta sisään ja halusi tilata verhot. Minna lupasi lähteä katsomaan, millaiset värit laitettaisiin.

Knehtilän talo tuntui heti kodikkaalta. Minna ja Markus puhuivat maatilan arjesta, siitä kuinka töitä riitti, mutta kuinka tärkeää oli olla joka päivä tekemisissä luonnon kanssa.

Keskustelut syvenivät, kunnes eräänä päivänä huonekalut soviteltiin jo yhteen. Kihloihin mentiin saman vuoden itsenäisyyspäivänä ja naimisiin seuraavana vuonna. Lapset Maria ja Martin syntyivät vuosina 2005 ja 2008.

Minnan työ kangaspainossa vaihtui tilan emännän töihin. Knehtilän talo sai uudet verhot, vaikka Markus ei lopulta ollut tehnyt tilausta. Se oli ollut vain tekosyy tutustua Minnaan.

Helpotus sairaalassa

Ja sitten, keskellä kaunista kesäpäivää, Markusta kiidätettiin sairaalaan. Minna vilkaisi konehalliin ennen kuin lähti ajamaan ambulanssin perään. Lattialla oli verilammikko, sen vieressä kaatuneet tikkaat. Kaikkialla oli hujan hajan autonrenkaita. Kurottajan kauha oli jäänyt ylös.

Minna päätteli, että Markus oli todennäköisesti seissyt tikkailla ja siirtänyt oven yläpuolelta olevalta lavalta autonrenkaita kurottajaan, kun renkaat olivat lähteneet vyörymään hänen päälleen. Sitten Markus lipesi betonilattialle.

Sairaalan päästyään Minna sai helpottavia uutisia. Lääkäri kertoi, että vamma ei ollut niin paha kuin miltä se ehkä näytti.

Hetkellisesti Minna sai kuitenkin tuntumaa siihen, millaista arki aivopotilaan kanssa on. Markus oli kyllä järjissään, mutta ei oma itsensä. Hän lähti lääkärin kiellosta huolimatta ajamaan autoa, koska tunsi olonsa normaaliksi.

”Jouduin olemaan todella tiukkana Markukselle. Ajattelin, että jos tämä jatkuu tällaisena, en jaksa.”

Ihana arki

Nyt Markuksen onnettomuudesta on kulunut viisi vuotta. Erikoiset tempaukset vähenivät jo muutaman viikon jälkeen, mutta onnettomuuden seurauksena MTK:n kolmantena puheenjohtajana toimivan Markuksen pitää muistaa levätä tarpeeksi. Maatilan töiden vastapainoksi on oltava sopiva määrä ajattelua vaativaa työtä, jotta elämä pysyy raiteillaan.

Vaikka Knehtilä on Suomen suurimpia kasviluomutiloja, elämä sen satojen hehtaarien peltojen äärellä on välillä pennin venyttämistä. Siksi Minna ja Markus ovat ottaneet ison taloudellisen riskin kunnostamalla pihapiirissä sijaitsevan navetan juhla- ja kokoustilaksi.

Vain paikoilleen jätetyt lantaluukut muistuttavat, että aikoinaan navetassa syötiin rehua eikä itse leivottua kääretorttua kuten nykyään. Täällä Minna hääräilee aamusta iltaan: ottaa vastaan tilauksia ja kokkaa oman maan herkkuja. Korealaisille ja kiinalaisille vieraille jo luonnon puhtaus on ihme.

Nuoremmat lapset Maria ja Martin soittelevat vuoron perään, kysymyksiä satelee Pokémonin pelaamisesta ja koulukyydistä. Peetro ja Veikka ovat jo aikuisuuden kynnyksellä ja auttavat kuskaamalla nuorempia harrastuksiin.

Markus on kokouksessa ja tulee kohta kotiin.

Juttu on ilmestynyt alun perin Kotiliedessä 1/2018.